Yksityisyyden ja yhteisöllisyyden välinen jännite asumisen suunnittelussa
Yksityisyys on pitkään ollut keskeinen osa länsimaista asumisihannetta, mutta yhteiskunnalliset muutokset – kuten lisääntyvä yksinäisyys ja eriarvoisuus – herättävät kysymyksen: pitäisikö painopistettä siirtää enemmän yhteisöllisyyteen? Samalla yhteisöllisten asuinmuotojen, kuten co- living-konseptien ja yhteisöllisten asuinalueiden, yleistyminen on nostanut esiin niiden elitistisen leiman ja saavutettavuuden ongelmat.
Yhteisöllisyyden, yhteisyyden ja yksityisyyden teemat ovat asuntosuunnittelun ydinkysymyksiä. Koti ja oma tila muodostavat asukkaalleen yksityisen alueen. Kodin seinät kontrolloivat asukkaiden suhdetta ympäristöön ja toisiin ihmisiin. Muuttuvan yhteiskunnan myötä perheen ja asuinyhteisön käsitteet ovat muutoksessa. Etenkin ikääntyvä väestö, muuttuvat perhemuodot sekä kasvavat elinkustannukset ohjaavat ihmisiä etsimään vaihtoehtoja joustavammista asumisratkaisuista. Pienenevien perheiden ja lisääntyneen yksinasumisen myötä perinteisen asuntokannan luoma vahva yksityisyys onkin muuttunut osittain kokemukseksi yksinäisyydestä.
Yksityisyys historiassa ja nykyajassa
Yhteisöllisyyden ja yksityisyyden välinen suhde heijastaa aikansa sosiaalisia arvoja ja ihanteita. Modernin yhteisöllisen asumisen juuret voidaan jäljittää 1900-luvun alun Ruotsiin, jossa teollistumisen myötä varakkaat ruotsalaiset perustivat yhteisöjä, joissa perinteiset "feminiiniset" tehtävät, kuten lastenhoito ja ruoanvalmistus, ulkoistettiin yhteisesti järjestetyiksi palveluiksi. Tämä vapautti perheiden äitien aikaa sekä työelämälle että vapaa-ajalle, luoden uudenlaisen mallin arjen hallintaan.
Samanaikaisesti toisenlaista yhteisöllisyyttä leimasi tarve ja pakko. Suomessa aina 1960-luvulle asti kyläyhteisöjen arkea rytmittivät naapuriapu ja resurssien jakaminen, jotka perustuivat usein taloudelliseen niukkuuteen ja selviytymiseen. Nykypäivänä yhteisöllisyys näyttäytyy edelleen kaksijakoisesti: yhteiskunnallisesti etuoikeutettuja kohderyhmiä palvelevat co-housing-ratkaisut nähdään moderneina ja innovatiivisina, kun taas haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten yhteisöllisyys voi jäädä näkymättömäksi tai leimautua väliaikaiseksi tai pakotetuksi.
Kielenkäyttö ja mielikuvat vaikuttavat voimakkaasti siihen, miten yhteisöllinen asuminen koetaan. Yhä nykyään yhteisöllisellä asumisella on kaksi erilaista imagoa, jotka määräytyvät paitsi käytettyjen termien myös sen perusteella, ketä asumismuoto ensisijaisesti palvelee.
Yhteisöllisyys – enemmän kuin sosiaalinen kokeilu
Perinteiset asumismallit korostavat yksityisyyttä ja yksilöllisyyttä, mutta yhteisölliset vaihtoehdot, kuten co-housing ja sukupolvien väliset asumisyhteisöt, haastavat tämän yksilökeskeisen ajattelun. Nämä ratkaisut eivät pakota tiiviiseen yhteiseloon, vaan luovat puitteet vapaaehtoiselle vuorovaikutukselle – yhteisille tiloille, jaetuille aterioille ja ryhmässä harrastamiselle. Toteutuakseen tämä kuitenkin vaatii asukkailta vuorovaikutustaitoja, kykyä ratkaista ristiriitoja ja halua yhteiseen tekemiseen. Nämä ovat taitoja, jotka hyödyttävät ihmisiä iästä, sukupuolesta tai sosioekonomisesta asemasta riippumatta ja jotka edistävät niin yksilön kuin yhteiskunnankin hyvinvointia.
Yhteisöllisen asumisen kehitystä estää kuitenkin usein sen mielikuva joko elitistisenä ja marginaalisena ilmiönä tai vain tiettyyn elämäntilanteeseen sopivana "vaiheena". Näitä ennakkoluuloja voidaan purkaa lisäämällä tietoa onnistuneista projekteista, jotka osoittavat, kuinka yhteisöllisyys voi yhdistyä yksityisyyden kunnioittamiseen.
Yhteisöllisyys on enemmän kuin kokeilu – se on vastaus kestävän ja sosiaalisesti rikastuttavan asumisen tarpeisiin. Sen potentiaali ulottuu yli asukkaiden yksilöllisten hyötyjen, tarjoten ratkaisuja eriarvoisuuden lieventämiseen, segregaation ehkäisyyn ja yhteiskunnallisten taitojen vahvistamiseen.
Elitismi yhteisöllisissä asuinmuodoissa: miksi ne eivät ole kaikkien saatavilla?
Vaikka valtamediassa ylistetyt omaehtoiset senioriyhteisöt ja soluasunnoiksi leimatut opiskelija- asunnot edustavat pohjimmiltaan samaa yhteisöllisyyden konseptia, niiden maine eroaa radikaalisti. Senioriyhteisöjä pidetään usein ihailtavina yhteisöllisyyden linnakkeina, kun taas soluasunnot nähdään nuhjuisina muovimattoineen ja meluisine kämppiksineen. Näiden kahden asuinmuodon merkittävin ero ei kuitenkaan ole niiden rakenne tai tarkoitus, vaan asujien status ja varallisuus. Aivan kuten 1900-luvun alun työväen ja keskiluokan asumismuodoissa, varallisuus määrittelee edelleen asumisen laatua ja sen ympärillä rakentuvia mielikuvia.
Mikä todella erottaa nämä kaksi konseptia? Onko kyse vain markkinoinnista, asukkaiden elämäntilanteesta vai yhteiskunnan tavasta määritellä, kuka ansaitsee mitäkin? Ratkaisevaa on, miten voisimme murtaa nämä luokkaerot ja mahdollistaa yhteisöllisyyden hyödyt jokaiselle, riippumatta varallisuudesta.
Todellinen keskustelun arvoinen kysymys piileekin siinä, miten yhteisöllisyyden avulla voitaisiin tasoittaa asumisen laatuun liittyviä luokkaeroja. Jakamistalous ja yhteiset tilaratkaisut tarjoavat valtavasti potentiaalia erityisesti niille, joilla ei ole varaa mukauttaa kotiaan yksilöllisiin tarpeisiin. Yhteisten tilojen kustannukset jaetaan kaikkien asukkaiden kesken, jolloin suhteessa samalla rahalla saa enemmän.
Ehdotuksia inklusiivisempiin ratkaisuihin
Ajatus saavutettavammasta yhteisöllisestä asumisesta ei missään nimessä ole täysin uusi. Kun rajataan katsauksen ulkopuolelle uudet yhteisölliset palveluasumisen mallit, löytyy esimerkkejä ARA- tuetuista, kohtuuhintaisista ja yhteisöllisyyttä hyödyntävistä ratkaisuista etenkin Helsingin uudemmilta asuinalueilta, kuten Jätkäsaaresta, Sompasaaresta ja Arabianrannasta. Asumisen hinta ei yksinään riitä mittariksi sen saavutettavuudelle. Saavutettavuus on moniulotteinen haaste, joka sisältää taloudellisten resurssien ohella esimerkiksi yhteiskunnallisen toimijuuden kokemuksen, syrjinnän torjunnan ja haavoittuvien ryhmien erityistarpeiden huomioimisen. Se kattaa myös asukkaiden mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon ja tuntea osallisuutta asuinympäristössään. Taloudellisen saavutettavuuden rinnalla tulisi tarkastella asuinympäristöjen esteettömyyttä, kulttuurista inklusiivisuutta ja yhteisöllisyyttä tukevia rakenteita.
Yhteisöllisten asumismallien kehittämisessä tulisikin kiinnittää entistä enemmän huomiota yhteisöllisyyden laatuun ja sitä tukevien tilaratkaisujen suunnitteluun. Yhteisöllisyys on muutakin kuin jaettu kerhotila ja kuntosali alimmassa kerroksessa – kyse on asuinympäristön suunnittelusta, joka todella rohkaisee sosiaaliseen kanssakäymiseen ja yhteistyöhön sekä lisää asukkaan kokemusta toimijuudesta omassa elämässään. Parhaimmillaan erilaisia ihmisiä yhteen tuova asumismuoto mahdollistaa moninaisia yhteisöapuun perustuvia vuorovaikutussuhteita asukkaiden välille.
Päätelmät: Yksityisyyden ja yhteisöllisyyden uudelleenajattelu.
Oli kyse kattoterassillisesta senioriyhteisöstä merinäköalalla, ekokommuunista maalaismaisemassa tai opiskeluajan muovimatollisesta solukämpästä, asumisen yhteisöllisyydelle on tässä maassa tilaa sen jokaisessa muodossa. Yhteisöllisyyden moninaisuus ja sen hyödyt eivät rajoitu tiettyihin ryhmiin, vaan tarjoavat potentiaalin ratkaista monia asumiseen liittyviä yhteiskunnallisia haasteita – yksinäisyydestä ja segregaatiosta aina taloudellisiin ja ekologisiin ongelmiin saakka.
Tarkoituksena ei ole kritisoida olemassa olevia yhteisöllisen asumisen muotoja, vaan pikemminkin laajentaa niiden soveltamisalaa ja lisätä keskustelua niiden saavutettavuudesta. On olennaista tunnistaa, että yhteisöllisyys ei ole vain ylimääräistä luksusta varakkaille tai pakollista pahaa köyhille, vaan arvokas resurssi, jonka tulisi olla kaikkien saatavilla. Tämä edellyttää paitsi fyysisten tilaratkaisujen parantamista myös yhteisöllisyyden mielikuvien muuttamista.
On tärkeää pohtia, onko asumisen yksityisyyden korostaminen aina perusteltua, vai voiko yhteisöllisyys tarjota paremman tasapainon. Yksityisyys ja yhteisöllisyys eivät ole vastakohtia, vaan toisiaan täydentäviä elementtejä. Yhteiset tilat eivät vie yksityisyyttä, vaan tarjoavat mahdollisuuden valita osallistumisen ja vetäytymisen välillä.
Voisiko asumisen ihanteet määritellä uudelleen niin, että yksityisyyden sijaan korostettaisiin yhteisön voimaa? Yhteisöllisyys ei pelkästään rikastuta sosiaalista elämää, vaan tukee myös kestävämpiä ja osallistavampia asuinympäristöjä, joissa molemmat tarpeet – yksityisyys ja yhteenkuuluvuus – voivat kukoistaa.
Kirjoittanut:
Annika Taipale on arkkitehti ja väitöskirjatutkija Oulun yliopistossa. Hänen työnsä keskiössä on ihmisten ja ympäristön kokonaisvaltainen hyvinvointi, joka ohjaa sekä tutkimusta että suunnittelua.
Lähteet:
Horelli, L. (1981). Ympäristöpsykologia. Espoo: Weilin + Göös.
Junnilainen, L. (2019). Lähiökylä - Tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta. Tampere: Vastapaino.
Taipale, A. (2023). Kolmas tila : ikääntyneiden ja maahan muuttaneiden holistisen yhteisön kehittäminen asuntosuunnittelun menetelmin. Oulun yliopisto, Arkkitehtuurin yksikkö. Noudettu osoitteesta http://jultika.oulu.fi/Record/nbnfioulu-202306142471
Vestbro, D. U. (2014). Cohousing in Sweden, history and present situation. Haettu 09. tammikuuta 2023 osoitteesta http://www.kollektivhus.nu/pdf/SwedishCohousing14.pdf
Tutustumisen arvoisia yhteisöllisen asumisen kohteita Suomessa: https://setlementtiasunnot.fi/jatkasaaren-setlementtiasunnot/ https://www.loppukiri.com/ https://www.hemistan.fi/talohankkeet/sompasaari/